Title: Olenko roska?
Author: Black Roses
Disclaimer: Perustuu löyhästi tositapahtumiin, mie omistan hahmot kun olen ne keksinyt, en kirjoita tätä loukatakseni ketään enkä ansaitse rahaa tällä.
A/N: Alun perin kirjotettu erääseen harrastelijoiden novellikisaan ja harrastelijan järjestämänä MissMix'n nettisivuilla.
xxx
5.10.2007
”...ja kotiläksyksi sivut kolmekymmentä ja kolmekymmentäkolme. Niissä välissä olevia tehtäviä ja sivuja ei tarvitse tehdä”, matikanopettaja, Lahnaksikin kutsuttu, selosti ja toivotti hyvät viikonloput. Itse en rynninyt luokasta laukkuineni kuin päätön kana, heti kun annettiin lupa. Lahna käveli luokseni sulloessani matikankirjaa vihkoineen takaisin laukkuun ja katsoi minua.
”Onko jokin hätänä?”
”Ei”, vastasin lyhyesti heittäen mustan hupparini hupun päähäni ja kävelin luokasta ulos. Katsoin tyhjät käytävät läpi päästä päähän, en ainakaan huomannut ketään. Aloin kävellä palo-ovea kohti, mutta joku repäisi minut nurkan taakse. ”Piä se turpas kii, ni ei käy pahemmin”, poika sanoi tukkien kädellään suuni. Pojan nimi oli Kalle, vuoden minua vanhempi mutta myös yhdeksännellä viereisellä luokalla. Pian sen ”uskolliset palvelijat” ilmestyivät poikien vessasta rystysiään naksutellen. 'Ei taas', ei siinä muuta voinut ajatella ja odottaa ensimmäistä iskua.
”Neiti-angsti-paska on sitten hiljaa”, toinen palvelijoista selosti tönäisten minut maahan, löin pääni siinä samassa kovaan sementtilattiaan. Ja silti odotin peloissani ensimmäistä lyöntiä. Nämä pojat tekivät aina samalla tavalla: odottivat niin pitkään, kunnes luulin että he luovuttaisivat ja iskisivät sitten. Koskaan en uskonut niiden luovuttavan aikomuksissaan, saatoin näyttää siltä, mutten uskonut. Varauduin aina.
He raahasivat rimpuilevan ruumiini vessaan ja naureskelivat, luultavasti olin erittäin säälittävä näky kyyneleet kuumilla poskillani.
Pian se ensimmäinen potku tulikin, kylkeen. Maiharin teräskärjellä potkaistuna se tuntui vielä pahemmalta, aivan kuin joku olisi viiltänyt kylkeni auki ja alkanut repiä kylkiluitani irti yksi kerrallaan. Olisin halunnut huutaa ja kovaa, olin varma että kylkiluu murtui taas. En osannut enää huutaa iskujen voimasta, tiesin sen vain pahentavan asioita entisestään.
xxx
Istuin sillalla kaiken sen jälkeen; se oli ohi tältä päivältä. Heille riitti tällä kertaa se, että kulmakoruni repesi heidän iskuistaan ja huulen aukeaminen. Lukuisia mustelmia unohtamatta. Joku päivä he vielä tappaisivat minut, olin siitä varma. Joku päivä kun oppisin taas huutamaan kivusta, se olisi se päivä.
Vaikka oli jo myöhä ilta, en ollut käynyt kotona. Olin soittanut vanhemmilleni olevani muka kaverin luona.
Kuun valossa katsoin jokea allani, katseeni harhautui arpiin peittyneisiin käsivarsiini. En halunnut kuolla, halusin vain hetkeksi, sekunnin murto-osaksi, pahan oloni pois. Sekunnin murto-osaksi kaiken mielestäni – pois. Vain pois. Otin meikkivoiteen esille ja peitin sen minkä pystyin, jos joku huomaisi sanoisin vain kaatuneeni pyörällä...
xxx
17.12.2015
”Väkivalta satuttaa ihmisiä, satuttaa henkisesti ja fyysisesti. Jos katsotte minua, näette ehkä mitä se tuottaa uhrille. Ei mainetta ja kunniaa, vaikka minä ponnistin sieltä kivusta takaisin jaloilleni. Jos oikein tarkkaan näette, ette näe edessänne rokkaria, te näette hauraan ja epävarman ihmisen. Tätä ihmistä pelottaa päästää ketään lähelleen, hän pelkää, että kaikki satuttavat häntä.
Sanat mitä hän kuuli kahdeksan vuotta sitten: huora, angsti-paska, hullu, hyypiö, läski... ne kaikuvat hänen mielessään vielä tänäkin päivänä. Pahana päivänä hän saattaa tunnustella kylkiluitaan ja kuvitella olevansa läski. Niin pahasti jokapäiväiset loukkaukset kolmen vuoden ajalta ovat jääneet mieleen. Kun joku haluaisi tämän lähelle, rakastaa ja välittää, suojella, hän ei usko. Hän kääntää päänsä ja työntää hänet pois. Hän ei halua tulla satutetuksi enää.
Hän näyttää vahvalta ja itsevarmalta, hän nauraa. Mutta onko se sittenkin esirippu joka peittää hänen oikeat tunteensa?
Minusta on hämmentävää nähdä entinen kiusaajani työntelemässä lastenrattaita hymyilevän vaimonsa kanssa kaupungilla, en olisi koskaan uskonut hänestä tulevan perheellistä. Hän meni luokkakokoukseen vuosi sitten, minä en meinannut mennä juuri hänen vuokseen. Loppujen lopuksi menin muutamaa tuntia myöhemmin kuin se oli alkanut. Kaikki olivat muuttuneet, mutta kukaan ei ollut muuttunut. Minulla oli edelleen vahvat meikit ja lävistyksiä, repaleet farkut, kuten nytkin. Kaikki silti ihmettelivät miksi minulla oli koko käden peittävä tatuointi, aivan kuin eivät olisi arvanneet. Alkuihmetyksen jälkeen, olin heille taas sontaa, kunnes tuli kaikkien vuoro kertoa mitä tekevät nykyään.
Kalle kertoi olevansa naimisissa, ja hänen vaimonsa odotti toista lasta. Hän oli pankissa töissä, tosi kova palkka kuulemma. Milla, joka oli haaveillut mallin hommista, oli töissä Siwan kassalla ja raskaana. Kun kerroin, että olen ollut seitsemisen vuotta bändissä laulajana nimeltä The Last Black Ring, kaikki hiljentyivät. He eivät uskoneet minua, vaikka olivat kuulleet lauluani radiosta, heille olin ikuisesti se joka ei sopinut joukkoon. Silloin Kalle pyysi anteeksi kauheita sanojaan. Olin hiljaa, sanoin, ettei se sinulle mitään merkitse. Eikä liioin minulle, koska yksi anteeksipyyntö ei pyyhi kaikkea mielestä.
Haluaisitko sinä olla se, jonka takia vuosienkin päästä joku ei voi antaa anteeksi? Haluaisitko sinä olle se, jonka sanat kaikuisivat toisen pääkopassa, ehkä läpi koko elämän? Jonka sanat ovat murentaneet jonkun toivonrippeetkin tulevaisuudesta?
Minä en ainakaan haluaisi olla. Henkinen tai fyysinen väkivalta tuhoaa pala palalta jotain, jota ei voi saada välttämättä takaisin. Se tuhoaa sielua, se vie nuoria masennukseen ja itsemurhiin. Se voi aiheuttaa syviä haavoja, joista ei välttämättä koskaan pääse irti, syntyy arpia, jotka muistuttavat siitä ajasta ikuisesti. Niitä voi peittää muilta, mutta niitä ei voi piilottaa itseltään.
Joillakin on jo tarpeeksi vaikeaa ilman haukkumasanoja tai nyrkkiä kyljessään, miksi joku haluaisi murentaa pienetkin toivonrippeet? Kaikki pelkäävät jossain vaiheessa, mutta pitkäaikainen kiusaaminen ja – tai väkivalta, jättää pysyvät arvet, ja sitten sitä pelkääkin pitkään. Niitä arpia voi yrittää peittää muilta, mutta ei itseltään. Se, joka tällaista tekee, hänellekin jää jonkinlaiset arvet: ei näkyviä, mutta hän saattaa muistaa vuosienkin päästä jonkun tuskaiset kasvot, kun hän riistää joltain jotain tämän sisältä.”
Kumarsin, monet taputtivat pienelle puheelleni, osa nousi jopa seisomaan ja vihelsi. Olin päässyt jaloilleni, jotenkin, pidin esirippua yllä josta puhuin pienessä puheessani. Olimme tekemässä levyä bändini kanssa, joten minulla oli myös aikaa käydä pitämässä yläasteelaisille pientä puhetta. Olin mielestäni ainakin tarpeeksi hyvä kertomaan tästä asiasta, olinhan kokenut väkivaltaa muodossa jos toisessa koko peruskoulun ajan.
Väkivalta on väärin, se vie uhrit kierteeseen, josta on vaikea päästä irti – ja päästää irti.
The End
Disclaimer: Perustuu löyhästi tositapahtumiin, mie omistan hahmot kun olen ne keksinyt, en kirjoita tätä loukatakseni ketään enkä ansaitse rahaa tällä.
A/N: Alun perin kirjotettu erääseen harrastelijoiden novellikisaan ja harrastelijan järjestämänä MissMix'n nettisivuilla.
xxx
5.10.2007
”...ja kotiläksyksi sivut kolmekymmentä ja kolmekymmentäkolme. Niissä välissä olevia tehtäviä ja sivuja ei tarvitse tehdä”, matikanopettaja, Lahnaksikin kutsuttu, selosti ja toivotti hyvät viikonloput. Itse en rynninyt luokasta laukkuineni kuin päätön kana, heti kun annettiin lupa. Lahna käveli luokseni sulloessani matikankirjaa vihkoineen takaisin laukkuun ja katsoi minua.
”Onko jokin hätänä?”
”Ei”, vastasin lyhyesti heittäen mustan hupparini hupun päähäni ja kävelin luokasta ulos. Katsoin tyhjät käytävät läpi päästä päähän, en ainakaan huomannut ketään. Aloin kävellä palo-ovea kohti, mutta joku repäisi minut nurkan taakse. ”Piä se turpas kii, ni ei käy pahemmin”, poika sanoi tukkien kädellään suuni. Pojan nimi oli Kalle, vuoden minua vanhempi mutta myös yhdeksännellä viereisellä luokalla. Pian sen ”uskolliset palvelijat” ilmestyivät poikien vessasta rystysiään naksutellen. 'Ei taas', ei siinä muuta voinut ajatella ja odottaa ensimmäistä iskua.
”Neiti-angsti-paska on sitten hiljaa”, toinen palvelijoista selosti tönäisten minut maahan, löin pääni siinä samassa kovaan sementtilattiaan. Ja silti odotin peloissani ensimmäistä lyöntiä. Nämä pojat tekivät aina samalla tavalla: odottivat niin pitkään, kunnes luulin että he luovuttaisivat ja iskisivät sitten. Koskaan en uskonut niiden luovuttavan aikomuksissaan, saatoin näyttää siltä, mutten uskonut. Varauduin aina.
He raahasivat rimpuilevan ruumiini vessaan ja naureskelivat, luultavasti olin erittäin säälittävä näky kyyneleet kuumilla poskillani.
Pian se ensimmäinen potku tulikin, kylkeen. Maiharin teräskärjellä potkaistuna se tuntui vielä pahemmalta, aivan kuin joku olisi viiltänyt kylkeni auki ja alkanut repiä kylkiluitani irti yksi kerrallaan. Olisin halunnut huutaa ja kovaa, olin varma että kylkiluu murtui taas. En osannut enää huutaa iskujen voimasta, tiesin sen vain pahentavan asioita entisestään.
xxx
Istuin sillalla kaiken sen jälkeen; se oli ohi tältä päivältä. Heille riitti tällä kertaa se, että kulmakoruni repesi heidän iskuistaan ja huulen aukeaminen. Lukuisia mustelmia unohtamatta. Joku päivä he vielä tappaisivat minut, olin siitä varma. Joku päivä kun oppisin taas huutamaan kivusta, se olisi se päivä.
Vaikka oli jo myöhä ilta, en ollut käynyt kotona. Olin soittanut vanhemmilleni olevani muka kaverin luona.
Kuun valossa katsoin jokea allani, katseeni harhautui arpiin peittyneisiin käsivarsiini. En halunnut kuolla, halusin vain hetkeksi, sekunnin murto-osaksi, pahan oloni pois. Sekunnin murto-osaksi kaiken mielestäni – pois. Vain pois. Otin meikkivoiteen esille ja peitin sen minkä pystyin, jos joku huomaisi sanoisin vain kaatuneeni pyörällä...
xxx
17.12.2015
”Väkivalta satuttaa ihmisiä, satuttaa henkisesti ja fyysisesti. Jos katsotte minua, näette ehkä mitä se tuottaa uhrille. Ei mainetta ja kunniaa, vaikka minä ponnistin sieltä kivusta takaisin jaloilleni. Jos oikein tarkkaan näette, ette näe edessänne rokkaria, te näette hauraan ja epävarman ihmisen. Tätä ihmistä pelottaa päästää ketään lähelleen, hän pelkää, että kaikki satuttavat häntä.
Sanat mitä hän kuuli kahdeksan vuotta sitten: huora, angsti-paska, hullu, hyypiö, läski... ne kaikuvat hänen mielessään vielä tänäkin päivänä. Pahana päivänä hän saattaa tunnustella kylkiluitaan ja kuvitella olevansa läski. Niin pahasti jokapäiväiset loukkaukset kolmen vuoden ajalta ovat jääneet mieleen. Kun joku haluaisi tämän lähelle, rakastaa ja välittää, suojella, hän ei usko. Hän kääntää päänsä ja työntää hänet pois. Hän ei halua tulla satutetuksi enää.
Hän näyttää vahvalta ja itsevarmalta, hän nauraa. Mutta onko se sittenkin esirippu joka peittää hänen oikeat tunteensa?
Minusta on hämmentävää nähdä entinen kiusaajani työntelemässä lastenrattaita hymyilevän vaimonsa kanssa kaupungilla, en olisi koskaan uskonut hänestä tulevan perheellistä. Hän meni luokkakokoukseen vuosi sitten, minä en meinannut mennä juuri hänen vuokseen. Loppujen lopuksi menin muutamaa tuntia myöhemmin kuin se oli alkanut. Kaikki olivat muuttuneet, mutta kukaan ei ollut muuttunut. Minulla oli edelleen vahvat meikit ja lävistyksiä, repaleet farkut, kuten nytkin. Kaikki silti ihmettelivät miksi minulla oli koko käden peittävä tatuointi, aivan kuin eivät olisi arvanneet. Alkuihmetyksen jälkeen, olin heille taas sontaa, kunnes tuli kaikkien vuoro kertoa mitä tekevät nykyään.
Kalle kertoi olevansa naimisissa, ja hänen vaimonsa odotti toista lasta. Hän oli pankissa töissä, tosi kova palkka kuulemma. Milla, joka oli haaveillut mallin hommista, oli töissä Siwan kassalla ja raskaana. Kun kerroin, että olen ollut seitsemisen vuotta bändissä laulajana nimeltä The Last Black Ring, kaikki hiljentyivät. He eivät uskoneet minua, vaikka olivat kuulleet lauluani radiosta, heille olin ikuisesti se joka ei sopinut joukkoon. Silloin Kalle pyysi anteeksi kauheita sanojaan. Olin hiljaa, sanoin, ettei se sinulle mitään merkitse. Eikä liioin minulle, koska yksi anteeksipyyntö ei pyyhi kaikkea mielestä.
Haluaisitko sinä olla se, jonka takia vuosienkin päästä joku ei voi antaa anteeksi? Haluaisitko sinä olle se, jonka sanat kaikuisivat toisen pääkopassa, ehkä läpi koko elämän? Jonka sanat ovat murentaneet jonkun toivonrippeetkin tulevaisuudesta?
Minä en ainakaan haluaisi olla. Henkinen tai fyysinen väkivalta tuhoaa pala palalta jotain, jota ei voi saada välttämättä takaisin. Se tuhoaa sielua, se vie nuoria masennukseen ja itsemurhiin. Se voi aiheuttaa syviä haavoja, joista ei välttämättä koskaan pääse irti, syntyy arpia, jotka muistuttavat siitä ajasta ikuisesti. Niitä voi peittää muilta, mutta niitä ei voi piilottaa itseltään.
Joillakin on jo tarpeeksi vaikeaa ilman haukkumasanoja tai nyrkkiä kyljessään, miksi joku haluaisi murentaa pienetkin toivonrippeet? Kaikki pelkäävät jossain vaiheessa, mutta pitkäaikainen kiusaaminen ja – tai väkivalta, jättää pysyvät arvet, ja sitten sitä pelkääkin pitkään. Niitä arpia voi yrittää peittää muilta, mutta ei itseltään. Se, joka tällaista tekee, hänellekin jää jonkinlaiset arvet: ei näkyviä, mutta hän saattaa muistaa vuosienkin päästä jonkun tuskaiset kasvot, kun hän riistää joltain jotain tämän sisältä.”
Kumarsin, monet taputtivat pienelle puheelleni, osa nousi jopa seisomaan ja vihelsi. Olin päässyt jaloilleni, jotenkin, pidin esirippua yllä josta puhuin pienessä puheessani. Olimme tekemässä levyä bändini kanssa, joten minulla oli myös aikaa käydä pitämässä yläasteelaisille pientä puhetta. Olin mielestäni ainakin tarpeeksi hyvä kertomaan tästä asiasta, olinhan kokenut väkivaltaa muodossa jos toisessa koko peruskoulun ajan.
Väkivalta on väärin, se vie uhrit kierteeseen, josta on vaikea päästä irti – ja päästää irti.
The End
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti