Novelli: Kerro se toisin.

Title: Kerro se toisin

Author: Mige~

A/N: Teki vaa mieli kirjoittaa, mutta tehän kestätte eiks juu. Halusin kirjoittaa jotain, joka ehkä laittais miettimään, jotai jännää…

Inspiraationa oman elämän lisäksi toimi biisi nimeltä Have a Little Mercy by Lauri. En halunnut kaunistella, vaikka sitä ehkä välillä tein tässä(kin) tosi lyhyessä stoorissa. It all yours.

***

Tiedätkö, miltä tuntuu olla kierolla tavalla ylpeä

itsestään? Asiasta, josta ei pitäisi tulla oikeasti

ylpeäksi?

Tiedätkö, miltä tuntuu olla ensin ylpeä,

sitten murtunut samasta asiasta, koska asiat

eivät olleetkaan niin kuin sen piti olla?

Kaunista, nimittäin.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun kukaan ei ole

kertomassa vierellä tarinalle kaunista loppua, tai

tarinalle loppua ollenkaan?

x x x

Yks… kaks… kolme… neljä… viis…

Sormeni pysähtyi hetkeksi viidennen kylkiluun kohdalle: se ei tuntunut kunnolla ihon läpi - tai siis tuntui, muttei ainakaan tarpeeksi. Olin läski. Nousin saunan lauteilta horjahtaen hieman, päässä heitti jälleen. Mietin, mitä voisin enää tänään syödä, olinhan jo syönyt pienen jogurtin ja ruisleipäpalan. Kymmenen kilometrin hölkkälenkkikin oli tullut tehtyä. Vielä olisi varaa lenkkeillä vähän enemmänkin.

Menen saunan eteisessä sijaitsevan peilin eteen. Tiedän sen kertovan valheita, mutta peili heijastaa tismalleen sen, mitä olen. Pyllystä ja reisistä voisi ainakin nipistää – ehkä vähän käsivarsista myös. Seuraavaksi on vaa’an vuoro kertoa oma totuutensa. Neljäkymmentäviisi kiloa, neljäänkymmeneen on vielä matkaa…

”Luulet varmaankin, että olen hullu. Voin väittää sinun olevan väärässä. Laihuus on kaunista, luut ovat kauniita.” luin uuden löytämäni nettisivun etusivua. Jo tämä lause sai minut katselemaan sivua lisää. Katsoin kuvia langanlaihoista malleista, he olivat kauniita. Halusin olla yhtä kaunis kuin he. En kelpaa tällaisena, en ole kelvannut pitkään aikaan. Kukaan ei tule kertomaan minulle sitä, ei koskaan.

*

Kuukauden jälkeen olin päässyt vihdoinkin neljäänkymmeneenkolmeen kiloon, se tuntui riittävän hetkeksi. Siltä uudelta sivulta olin löytänyt uusia (toimivia) laihdutusvinkkejä, sekä miten ruokapöydässä pystyi huomaamatta piilottamaan ruokaa, ettei sitä tarvitsisi syödä. Tunsin itseni ylpeäksi, olin melkein tavoitteessani. Menin taas tietokoneelle, jos sieltä löytyisi jälleen jotain uutta. Kirjoitin googlen hakukenttään ”Pro-ana”, ja sain satoja löydettyjä tuloksia. Tällä kertaa en löytänyt mitään uutta sivustoa, mutta päätin huvikseni vilkaista Wikipedian aihetta asiasta.

”Pro-ana (oikeammin lat. pro anorexia, joskus myös pro-ano, "anoreksian puolesta") on nimitys ihmisille, jotka pitävät anoreksiaa sairauden sijaan elämäntapana ja haluttavana tilana. Pro-anat useimmiten joko sairastavat anoreksiaa tai haluavat "saavuttaa" anoreksiatilan.”

Sairaus? Eihän tämä… kielsin itseäni uskomasta moiseen, Wikipediaan sentään pystyi kirjoittamaan kuka tahansa känniääliö. Aloin miettiä pian hetkiä, kun silloin tällöin oli käynyt mielessä, ettei tämä laihuuden tavoittelu ollutkaan ehkä normaalia. Joskus hetkittäin näitä ajatuksia oli ollut, mutta en ollut kuunnellut niitä.

Viikko kului, makasin vain sängyllä, välillä istuin, tunnustelin kylkiluitani. Olin kenties shokissa, en ollut ajatellut että tämä voisi olla sairaus. Enkä uskaltanut kertoa kenellekään, en edes voisi. Halusin suojella heitä, jotka olivat minulle rakkaita, eikä heidän tarvinnut tietää. Päätin lopettaa laihduttamisen, ja katsoin ulos ikkunasta – siellä satoi. Toivoin, että joku olisi tullut sanomaan, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Kertoisi, että tuolla jossain on valo, saisi minutkin vakuutettua.

Tiedätkö, miltä tuntuu olla ensin ylpeä,

sitten murtunut samasta asiasta, koska

asiat eivät olleetkaan niin kuin sen piti olla?

Kaunista, nimittäin.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun kukaan ei ole

kertomassa vierellä tarinalle kaunista loppua, tai

tarinalle loppua ollenkaan? Jopa valhe, jotta

ei tarvitsisi pelätä, olisi kaunista kuultavaa.

Minä tiedän.

Originaali novelli: "It's madness"

Title: It’s madness 
A/N: Tää novelli on iha vaa tämmöne unesta repästy, tehty vaan novelli muotoo, kai joku tämän laskis jopa wnb-kauhuks tai trilleriks :) muuttelin tätä hieman, et olis ”originaalimpi”. Tuon otsikon kyllä pölläsin The Rasmuksen biisistä nimeltä ”Madness”, sitä en omista. Tätä unta näen silloin tällöin, joskus useemmin ja joskus vähemmän, ja unen mies vaihtuu aina, mutta aina se on joku todella tärkeä.

It's madness... 

Näen vain valkoista ympärilläni, ehkä se on sumua. Missä minä olen? Olenko kuollut? Ei… en voi olla. Hapuilen ympärilleni näkemättä mitään; oloni on tyhjä ja ahdistunut. Enää en voi löytää helpotusta mistään. Huomaan päälläni vanhan kesämekkoni: se on valkoinen. Tai pikemminkin oli valkoinen, nyt sen väri on verenpunainen – muuttunut sellaiseksi omasta verestäni. Vien käteni mekon taskuihin, tunnen oikean puoleisessa taskussa jotain; tiedän mikä se on, mutten tahdo uskoa niin. 

Kävelen hieman pidemmälle. Näen vihdoin muutakin kuin valkeutta ja sumua. Pienen matkan päässä on siirtorohkale ja lampi. Kävelen rauhallisin askelin samalla miettien yhtä kysymystä: ”Missä minä olen?”

Kysymys ei ole suuri, mutta se askarruttaa minua. Miksi olen täällä, minne minun pitäisi mennä? Istun kiven päälle, ja kuulen, kuinka joku kävelee minua kohti. Alan hahmottaa sumusta suunnilleen pituiseni miehen, jolla on punainen silkkipaita ja mustat housut, tämän hiukset ovat sekaisin mutta samalla laitetut. Katson miestä hetken aikaa hänen astuessa parin askeleen päähän minusta. 

”Lopeta toi, se on vaarallista”, mies sanoo kulmiensa alta. ”Mut… mitä sie välität, mitä mie teen?” vastaan surullisesti. 
”Aika paljonki, sä et vain tiedä sitä”, mies hymyilee. Katson tästä poispäin, tiedän hyvin mitä hän tarkoittaa. Tiedän, että en saavuta sillä kuin korkeintaan kahden sekunnin kestävän rauhan päässäni. Sitten kun se hetken mielenrauha on saavutettu, sen tahtoisi vain jatkuvan. Se laitetaan jatkumaan.

Tunnen kuinka hän katsoo minua, hänellä on varmasti tuima katse. ”Mitä?” tokaisen vieläkään katsomatta tämän suuntaan. Mies ottaa kädestäni kiinni ja katselee hiljaa arpien peittämää käsivartta. 
”Enemmän kuin viimeksi”, pörröpää huokaisee ja katsoo taas minua, ”miksi?” 

Vaivaannun ja mutisen jotain epämääräistä vastaukseksi; vilkaisen miestä: ”Mitä?! Kyynel?” 
”Miksi sä… itket?” sanon hiljaa, tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Hän katsoo minua hetken, kuin olisi muka huolissaan ja kaappaa syleilyynsä. Minä lasken käteni varovasti miehen selälle, kuin peläten että tämä haihtuisi pois. Pysyvästi. Eikä palaisi koskaan. 

”Koska… mitä mä tunnen mun sisällä, on yhtä vuoristorataa joka yrittää tukahduttaa mun tunteet ja kärvistää mut sisältä päin…” vastaan tukahdutettua itkua pidätellen. Pörröpää alkaa silittää hiuksiani, alan oikeasti uskoa olevani kuollut… mutta miksi hänkin sitten täällä olisi?

”Lopettaisitko jos pyytäisin kauniisti? Arvet ei oo kauniita, ja sun sielussakin on niitä ihan riittämiin. Mä tiedän, sä oot kokenu kovia…” pörröpää sanoo käheän pehmeällä äänellään edelleen silitellen hiuksiani, ”pidäthän itsestäs huolen, jos lähden nyt?” 

Nyökkään tiedostaen, että en pystyisi siihen. Hymyillen vilkutan miehelle, joka kääntää selkänsä. Otan mekkoni taskusta sen esineen, partaterän, ja painan sen oikean käden ranteelle, valtimon päälle. Yksi liike ranteesta kyynärtaipeeseen päin pitkittäin ja se olisi siinä. Huomaan pörröpään aikovan kääntyä ja repäisen rivakalla liikkeellä pitkän sekä syvän viillon. ”Anteeksi…” 

Mies juoksee huutaen jotain minulle, katsoen kättäni, hän yrittää tyrehdyttää vuodon. Näen hänen hätääntyneiden huuliensa huutavan siitä, mitä olen tehnyt. En kuullut sitä, näin vain.

En koe tehneeni mitään väärää, lopetan vain kitumiseni ajoissa. ”Kiitos”, kuiskaan pörröpään korvaan. Valahdan tämän käsien välistä ja kaadun suoraan mustaa veteen, lampeen takanani. En ole vielä kuollut, koska tunnen hänen yrittävän saavuttaa minua pinnan alta. Minä tahdon vajota pinnan alle, anna anteeksi. 

Vesi tunkeutuu keuhkoihini tukehduttaen minut, näen vielä hänen katselevan minua lammen reunalta. Muodostan huulillani viimeiset sanani: ”It’s madness…” 

The End

Muutama runo # part 1

A/N: Eli tämmöne runo"kokoelma", kolme runo kerralla. Kaikki nämä runot on kirjoitettu viime kesänä (yllätys-yllätys) MissMix'n harrastelijan järjestämään runokisaan. Saatan kertoa ennen runoa jotai alustavia tietoja, kuten jos oli annettu valmis aihe tai mistäpä inspis lennähti. Enjoy!


_____________________________
Runo 1: Nyt kun olet poissa
A/N: Tälle runolle on kamala taustatarina, joka on mulle henkilökohtainen... alun perin tää oli enkuks, mut päätin nyt suomentaa kuitenkin...


xxx


Voinko luottaa kauniisiin sanoihisi?
Vai pitääkö sanoa tämän olevan taas niitä tarinoitasi?
Vai halusitko vain satuttaa suudelmillasi?


Lupasit minulle
Ettet lähtisi ennen
Kunnes olisin poissa


Totta kai se koskettaa
Se murskaa
Tappaa minut hitaasti
Nyt kun olet poissa
Minä olen täällä yksin


Kun auringon nousu koittaa
Minä olen vasta menossa kotiin
Toivoen, ettet olisi mennyt


Joka päivä kävelin enemmän pimeyteen
Joka päivä syöksyin syvemmälle
Joka yö kävelen samoja katuja
Joka yö putoan syvemmälle

Toivon, että olisit ollut täällä

Silloin kun nousin ylös pimeydestä

Toivon, että olisit ollut täällä

Kertonut, mihin minä kuulun

Toivoin, että olisit tuntenut tuskani

_____________________________

Runo 2: Kultainen

A/N: Tämäkin samaiseen runokisaan oli, aiheena oli annettu otsikko: "kultainen". Olisihan se ollut kliseistä kirjoittaa jostai aivan ihanasta seurustelukumppanista, joten kirjoitin kultaisista muistoista ;)

xxx

’Olen vapaa ja elossa’
Niin mä laulan kauneinta laulua
Riehun kaupungilla huudellen
Ehkä samalla hieman tanssien

Kaverin kanssa leffaan pummilla
Naureskellaan ja kohta ollaan taas pihalla
Ne huomas meidät mut’ me ei lannistuta
Joku päivä me katsotaan se koko leffa

Elämäs pitää uskaltaa unelmoida
Ei ihan kaikkee tarttee ottaa todesta
Soitettiinkohan me taas turhaan ambulanssi?
Leikillä vain, naureskellen sakkoja maksettiin

Nyt on nyt, ei nyt tarvii huomista elää
Oho, nyt hajos rengas mut’ ei se mitään
Sitten voi ottaa ilon irti keskellä ei-mitään
Odotellen huoltomiestä: pussi-kaljaa ojassa kiskotaan

_____________________________

Runo 3: [nimetön]

A/N: Juu en oo koskaan keksiny tälle otsikkoa, mut aiheena oli voiton fiilis.

xxx

Yö yöstä, päivä päivästä
Ei ole luovuttamassa
Potkimalla koko matkaa
Antaa seuraavan kierroksen alkaa

Kysyy "kuinka teen tieni?"
Kysyy jokapaikassa ja miksi
Tarttuu jokaiseen sanaan joka sanotaan
Mutta kuulostaa totuus omaiselta valheen

Polku polulta, omasta tiestä
On voittamassa
Askel askeleelta
Unelma unelmalta

Tuntuu edelleen kerralta ensimmäiseltä
Edelleen pidellen kiinni siitä
On kuin ensimmäinen päivä elämästä

Originaali novelli: "Olenko roska?"

Title: Olenko roska?

Author: Black Roses
Disclaimer: Perustuu löyhästi tositapahtumiin, mie omistan hahmot kun olen ne keksinyt, en kirjoita tätä loukatakseni ketään enkä ansaitse rahaa tällä.
A/N: Alun perin kirjotettu erääseen harrastelijoiden novellikisaan ja harrastelijan järjestämänä MissMix'n nettisivuilla.

xxx

5.10.2007

”...ja kotiläksyksi sivut kolmekymmentä ja kolmekymmentäkolme. Niissä välissä olevia tehtäviä ja sivuja ei tarvitse tehdä”, matikanopettaja, Lahnaksikin kutsuttu, selosti ja toivotti hyvät viikonloput. Itse en rynninyt luokasta laukkuineni kuin päätön kana, heti kun annettiin lupa. Lahna käveli luokseni sulloessani matikankirjaa vihkoineen takaisin laukkuun ja katsoi minua.
”Onko jokin hätänä?”
”Ei”, vastasin lyhyesti heittäen mustan hupparini hupun päähäni ja kävelin luokasta ulos. Katsoin tyhjät käytävät läpi päästä päähän, en ainakaan huomannut ketään. Aloin kävellä palo-ovea kohti, mutta joku repäisi minut nurkan taakse. ”Piä se turpas kii, ni ei käy pahemmin”, poika sanoi tukkien kädellään suuni. Pojan nimi oli Kalle, vuoden minua vanhempi mutta myös yhdeksännellä viereisellä luokalla. Pian sen ”uskolliset palvelijat” ilmestyivät poikien vessasta rystysiään naksutellen. 'Ei taas', ei siinä muuta voinut ajatella ja odottaa ensimmäistä iskua.

”Neiti-angsti-paska on sitten hiljaa”, toinen palvelijoista selosti tönäisten minut maahan, löin pääni siinä samassa kovaan sementtilattiaan. Ja silti odotin peloissani ensimmäistä lyöntiä. Nämä pojat tekivät aina samalla tavalla: odottivat niin pitkään, kunnes luulin että he luovuttaisivat ja iskisivät sitten. Koskaan en uskonut niiden luovuttavan aikomuksissaan, saatoin näyttää siltä, mutten uskonut. Varauduin aina.
He raahasivat rimpuilevan ruumiini vessaan ja naureskelivat, luultavasti olin erittäin säälittävä näky kyyneleet kuumilla poskillani.

Pian se ensimmäinen potku tulikin, kylkeen. Maiharin teräskärjellä potkaistuna se tuntui vielä pahemmalta, aivan kuin joku olisi viiltänyt kylkeni auki ja alkanut repiä kylkiluitani irti yksi kerrallaan. Olisin halunnut huutaa ja kovaa, olin varma että kylkiluu murtui taas. En osannut enää huutaa iskujen voimasta, tiesin sen vain pahentavan asioita entisestään.

xxx

Istuin sillalla kaiken sen jälkeen; se oli ohi tältä päivältä. Heille riitti tällä kertaa se, että kulmakoruni repesi heidän iskuistaan ja huulen aukeaminen. Lukuisia mustelmia unohtamatta. Joku päivä he vielä tappaisivat minut, olin siitä varma. Joku päivä kun oppisin taas huutamaan kivusta, se olisi se päivä.

Vaikka oli jo myöhä ilta, en ollut käynyt kotona. Olin soittanut vanhemmilleni olevani muka kaverin luona.
Kuun valossa katsoin jokea allani, katseeni harhautui arpiin peittyneisiin käsivarsiini. En halunnut kuolla, halusin vain hetkeksi, sekunnin murto-osaksi, pahan oloni pois. Sekunnin murto-osaksi kaiken mielestäni – pois. Vain pois. Otin meikkivoiteen esille ja peitin sen minkä pystyin, jos joku huomaisi sanoisin vain kaatuneeni pyörällä...

xxx

17.12.2015

”Väkivalta satuttaa ihmisiä, satuttaa henkisesti ja fyysisesti. Jos katsotte minua, näette ehkä mitä se tuottaa uhrille. Ei mainetta ja kunniaa, vaikka minä ponnistin sieltä kivusta takaisin jaloilleni. Jos oikein tarkkaan näette, ette näe edessänne rokkaria, te näette hauraan ja epävarman ihmisen. Tätä ihmistä pelottaa päästää ketään lähelleen, hän pelkää, että kaikki satuttavat häntä.

Sanat mitä hän kuuli kahdeksan vuotta sitten: huora, angsti-paska, hullu, hyypiö, läski... ne kaikuvat hänen mielessään vielä tänäkin päivänä. Pahana päivänä hän saattaa tunnustella kylkiluitaan ja kuvitella olevansa läski. Niin pahasti jokapäiväiset loukkaukset kolmen vuoden ajalta ovat jääneet mieleen. Kun joku haluaisi tämän lähelle, rakastaa ja välittää, suojella, hän ei usko. Hän kääntää päänsä ja työntää hänet pois. Hän ei halua tulla satutetuksi enää.
Hän näyttää vahvalta ja itsevarmalta, hän nauraa. Mutta onko se sittenkin esirippu joka peittää hänen oikeat tunteensa?

Minusta on hämmentävää nähdä entinen kiusaajani työntelemässä lastenrattaita hymyilevän vaimonsa kanssa kaupungilla, en olisi koskaan uskonut hänestä tulevan perheellistä. Hän meni luokkakokoukseen vuosi sitten, minä en meinannut mennä juuri hänen vuokseen. Loppujen lopuksi menin muutamaa tuntia myöhemmin kuin se oli alkanut. Kaikki olivat muuttuneet, mutta kukaan ei ollut muuttunut. Minulla oli edelleen vahvat meikit ja lävistyksiä, repaleet farkut, kuten nytkin. Kaikki silti ihmettelivät miksi minulla oli koko käden peittävä tatuointi, aivan kuin eivät olisi arvanneet. Alkuihmetyksen jälkeen, olin heille taas sontaa, kunnes tuli kaikkien vuoro kertoa mitä tekevät nykyään.

Kalle kertoi olevansa naimisissa, ja hänen vaimonsa odotti toista lasta. Hän oli pankissa töissä, tosi kova palkka kuulemma. Milla, joka oli haaveillut mallin hommista, oli töissä Siwan kassalla ja raskaana. Kun kerroin, että olen ollut seitsemisen vuotta bändissä laulajana nimeltä The Last Black Ring, kaikki hiljentyivät. He eivät uskoneet minua, vaikka olivat kuulleet lauluani radiosta, heille olin ikuisesti se joka ei sopinut joukkoon. Silloin Kalle pyysi anteeksi kauheita sanojaan. Olin hiljaa, sanoin, ettei se sinulle mitään merkitse. Eikä liioin minulle, koska yksi anteeksipyyntö ei pyyhi kaikkea mielestä.

Haluaisitko sinä olla se, jonka takia vuosienkin päästä joku ei voi antaa anteeksi? Haluaisitko sinä olle se, jonka sanat kaikuisivat toisen pääkopassa, ehkä läpi koko elämän? Jonka sanat ovat murentaneet jonkun toivonrippeetkin tulevaisuudesta?
Minä en ainakaan haluaisi olla. Henkinen tai fyysinen väkivalta tuhoaa pala palalta jotain, jota ei voi saada välttämättä takaisin. Se tuhoaa sielua, se vie nuoria masennukseen ja itsemurhiin. Se voi aiheuttaa syviä haavoja, joista ei välttämättä koskaan pääse irti, syntyy arpia, jotka muistuttavat siitä ajasta ikuisesti. Niitä voi peittää muilta, mutta niitä ei voi piilottaa itseltään.

Joillakin on jo tarpeeksi vaikeaa ilman haukkumasanoja tai nyrkkiä kyljessään, miksi joku haluaisi murentaa pienetkin toivonrippeet? Kaikki pelkäävät jossain vaiheessa, mutta pitkäaikainen kiusaaminen ja – tai väkivalta, jättää pysyvät arvet, ja sitten sitä pelkääkin pitkään. Niitä arpia voi yrittää peittää muilta, mutta ei itseltään. Se, joka tällaista tekee, hänellekin jää jonkinlaiset arvet: ei näkyviä, mutta hän saattaa muistaa vuosienkin päästä jonkun tuskaiset kasvot, kun hän riistää joltain jotain tämän sisältä.”

Kumarsin, monet taputtivat pienelle puheelleni, osa nousi jopa seisomaan ja vihelsi. Olin päässyt jaloilleni, jotenkin, pidin esirippua yllä josta puhuin pienessä puheessani. Olimme tekemässä levyä bändini kanssa, joten minulla oli myös aikaa käydä pitämässä yläasteelaisille pientä puhetta. Olin mielestäni ainakin tarpeeksi hyvä kertomaan tästä asiasta, olinhan kokenut väkivaltaa muodossa jos toisessa koko peruskoulun ajan.
Väkivalta on väärin, se vie uhrit kierteeseen, josta on vaikea päästä irti – ja päästää irti.

The End