Title: It’s madness
A/N: Tää novelli on iha vaa tämmöne unesta repästy, tehty vaan novelli muotoo, kai joku tämän laskis jopa wnb-kauhuks tai trilleriks :) muuttelin tätä hieman, et olis ”originaalimpi”. Tuon otsikon kyllä pölläsin The Rasmuksen biisistä nimeltä ”Madness”, sitä en omista. Tätä unta näen silloin tällöin, joskus useemmin ja joskus vähemmän, ja unen mies vaihtuu aina, mutta aina se on joku todella tärkeä.
It's madness...
Näen vain valkoista ympärilläni, ehkä se on sumua. Missä minä olen? Olenko kuollut? Ei… en voi olla. Hapuilen ympärilleni näkemättä mitään; oloni on tyhjä ja ahdistunut. Enää en voi löytää helpotusta mistään. Huomaan päälläni vanhan kesämekkoni: se on valkoinen. Tai pikemminkin oli valkoinen, nyt sen väri on verenpunainen – muuttunut sellaiseksi omasta verestäni. Vien käteni mekon taskuihin, tunnen oikean puoleisessa taskussa jotain; tiedän mikä se on, mutten tahdo uskoa niin.
Kävelen hieman pidemmälle. Näen vihdoin muutakin kuin valkeutta ja sumua. Pienen matkan päässä on siirtorohkale ja lampi. Kävelen rauhallisin askelin samalla miettien yhtä kysymystä: ”Missä minä olen?”
A/N: Tää novelli on iha vaa tämmöne unesta repästy, tehty vaan novelli muotoo, kai joku tämän laskis jopa wnb-kauhuks tai trilleriks :) muuttelin tätä hieman, et olis ”originaalimpi”. Tuon otsikon kyllä pölläsin The Rasmuksen biisistä nimeltä ”Madness”, sitä en omista. Tätä unta näen silloin tällöin, joskus useemmin ja joskus vähemmän, ja unen mies vaihtuu aina, mutta aina se on joku todella tärkeä.
It's madness...
Näen vain valkoista ympärilläni, ehkä se on sumua. Missä minä olen? Olenko kuollut? Ei… en voi olla. Hapuilen ympärilleni näkemättä mitään; oloni on tyhjä ja ahdistunut. Enää en voi löytää helpotusta mistään. Huomaan päälläni vanhan kesämekkoni: se on valkoinen. Tai pikemminkin oli valkoinen, nyt sen väri on verenpunainen – muuttunut sellaiseksi omasta verestäni. Vien käteni mekon taskuihin, tunnen oikean puoleisessa taskussa jotain; tiedän mikä se on, mutten tahdo uskoa niin.
Kävelen hieman pidemmälle. Näen vihdoin muutakin kuin valkeutta ja sumua. Pienen matkan päässä on siirtorohkale ja lampi. Kävelen rauhallisin askelin samalla miettien yhtä kysymystä: ”Missä minä olen?”
Kysymys ei ole suuri, mutta se askarruttaa minua. Miksi olen täällä, minne minun pitäisi mennä? Istun kiven päälle, ja kuulen, kuinka joku kävelee minua kohti. Alan hahmottaa sumusta suunnilleen pituiseni miehen, jolla on punainen silkkipaita ja mustat housut, tämän hiukset ovat sekaisin mutta samalla laitetut. Katson miestä hetken aikaa hänen astuessa parin askeleen päähän minusta.
”Lopeta toi, se on vaarallista”, mies sanoo kulmiensa alta. ”Mut… mitä sie välität, mitä mie teen?” vastaan surullisesti.
”Aika paljonki, sä et vain tiedä sitä”, mies hymyilee. Katson tästä poispäin, tiedän hyvin mitä hän tarkoittaa. Tiedän, että en saavuta sillä kuin korkeintaan kahden sekunnin kestävän rauhan päässäni. Sitten kun se hetken mielenrauha on saavutettu, sen tahtoisi vain jatkuvan. Se laitetaan jatkumaan.
”Lopeta toi, se on vaarallista”, mies sanoo kulmiensa alta. ”Mut… mitä sie välität, mitä mie teen?” vastaan surullisesti.
”Aika paljonki, sä et vain tiedä sitä”, mies hymyilee. Katson tästä poispäin, tiedän hyvin mitä hän tarkoittaa. Tiedän, että en saavuta sillä kuin korkeintaan kahden sekunnin kestävän rauhan päässäni. Sitten kun se hetken mielenrauha on saavutettu, sen tahtoisi vain jatkuvan. Se laitetaan jatkumaan.
Tunnen kuinka hän katsoo minua, hänellä on varmasti tuima katse. ”Mitä?” tokaisen vieläkään katsomatta tämän suuntaan. Mies ottaa kädestäni kiinni ja katselee hiljaa arpien peittämää käsivartta.
”Enemmän kuin viimeksi”, pörröpää huokaisee ja katsoo taas minua, ”miksi?”
Vaivaannun ja mutisen jotain epämääräistä vastaukseksi; vilkaisen miestä: ”Mitä?! Kyynel?”
”Miksi sä… itket?” sanon hiljaa, tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Hän katsoo minua hetken, kuin olisi muka huolissaan ja kaappaa syleilyynsä. Minä lasken käteni varovasti miehen selälle, kuin peläten että tämä haihtuisi pois. Pysyvästi. Eikä palaisi koskaan.
”Koska… mitä mä tunnen mun sisällä, on yhtä vuoristorataa joka yrittää tukahduttaa mun tunteet ja kärvistää mut sisältä päin…” vastaan tukahdutettua itkua pidätellen. Pörröpää alkaa silittää hiuksiani, alan oikeasti uskoa olevani kuollut… mutta miksi hänkin sitten täällä olisi?
”Enemmän kuin viimeksi”, pörröpää huokaisee ja katsoo taas minua, ”miksi?”
Vaivaannun ja mutisen jotain epämääräistä vastaukseksi; vilkaisen miestä: ”Mitä?! Kyynel?”
”Miksi sä… itket?” sanon hiljaa, tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Hän katsoo minua hetken, kuin olisi muka huolissaan ja kaappaa syleilyynsä. Minä lasken käteni varovasti miehen selälle, kuin peläten että tämä haihtuisi pois. Pysyvästi. Eikä palaisi koskaan.
”Koska… mitä mä tunnen mun sisällä, on yhtä vuoristorataa joka yrittää tukahduttaa mun tunteet ja kärvistää mut sisältä päin…” vastaan tukahdutettua itkua pidätellen. Pörröpää alkaa silittää hiuksiani, alan oikeasti uskoa olevani kuollut… mutta miksi hänkin sitten täällä olisi?
”Lopettaisitko jos pyytäisin kauniisti? Arvet ei oo kauniita, ja sun sielussakin on niitä ihan riittämiin. Mä tiedän, sä oot kokenu kovia…” pörröpää sanoo käheän pehmeällä äänellään edelleen silitellen hiuksiani, ”pidäthän itsestäs huolen, jos lähden nyt?”
Nyökkään tiedostaen, että en pystyisi siihen. Hymyillen vilkutan miehelle, joka kääntää selkänsä. Otan mekkoni taskusta sen esineen, partaterän, ja painan sen oikean käden ranteelle, valtimon päälle. Yksi liike ranteesta kyynärtaipeeseen päin pitkittäin ja se olisi siinä. Huomaan pörröpään aikovan kääntyä ja repäisen rivakalla liikkeellä pitkän sekä syvän viillon. ”Anteeksi…”
Mies juoksee huutaen jotain minulle, katsoen kättäni, hän yrittää tyrehdyttää vuodon. Näen hänen hätääntyneiden huuliensa huutavan siitä, mitä olen tehnyt. En kuullut sitä, näin vain.
Nyökkään tiedostaen, että en pystyisi siihen. Hymyillen vilkutan miehelle, joka kääntää selkänsä. Otan mekkoni taskusta sen esineen, partaterän, ja painan sen oikean käden ranteelle, valtimon päälle. Yksi liike ranteesta kyynärtaipeeseen päin pitkittäin ja se olisi siinä. Huomaan pörröpään aikovan kääntyä ja repäisen rivakalla liikkeellä pitkän sekä syvän viillon. ”Anteeksi…”
Mies juoksee huutaen jotain minulle, katsoen kättäni, hän yrittää tyrehdyttää vuodon. Näen hänen hätääntyneiden huuliensa huutavan siitä, mitä olen tehnyt. En kuullut sitä, näin vain.
En koe tehneeni mitään väärää, lopetan vain kitumiseni ajoissa. ”Kiitos”, kuiskaan pörröpään korvaan. Valahdan tämän käsien välistä ja kaadun suoraan mustaa veteen, lampeen takanani. En ole vielä kuollut, koska tunnen hänen yrittävän saavuttaa minua pinnan alta. Minä tahdon vajota pinnan alle, anna anteeksi.
Vesi tunkeutuu keuhkoihini tukehduttaen minut, näen vielä hänen katselevan minua lammen reunalta. Muodostan huulillani viimeiset sanani: ”It’s madness…”
The End
Vesi tunkeutuu keuhkoihini tukehduttaen minut, näen vielä hänen katselevan minua lammen reunalta. Muodostan huulillani viimeiset sanani: ”It’s madness…”
The End
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti