Novelli: Kerro se toisin.

Title: Kerro se toisin

Author: Mige~

A/N: Teki vaa mieli kirjoittaa, mutta tehän kestätte eiks juu. Halusin kirjoittaa jotain, joka ehkä laittais miettimään, jotai jännää…

Inspiraationa oman elämän lisäksi toimi biisi nimeltä Have a Little Mercy by Lauri. En halunnut kaunistella, vaikka sitä ehkä välillä tein tässä(kin) tosi lyhyessä stoorissa. It all yours.

***

Tiedätkö, miltä tuntuu olla kierolla tavalla ylpeä

itsestään? Asiasta, josta ei pitäisi tulla oikeasti

ylpeäksi?

Tiedätkö, miltä tuntuu olla ensin ylpeä,

sitten murtunut samasta asiasta, koska asiat

eivät olleetkaan niin kuin sen piti olla?

Kaunista, nimittäin.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun kukaan ei ole

kertomassa vierellä tarinalle kaunista loppua, tai

tarinalle loppua ollenkaan?

x x x

Yks… kaks… kolme… neljä… viis…

Sormeni pysähtyi hetkeksi viidennen kylkiluun kohdalle: se ei tuntunut kunnolla ihon läpi - tai siis tuntui, muttei ainakaan tarpeeksi. Olin läski. Nousin saunan lauteilta horjahtaen hieman, päässä heitti jälleen. Mietin, mitä voisin enää tänään syödä, olinhan jo syönyt pienen jogurtin ja ruisleipäpalan. Kymmenen kilometrin hölkkälenkkikin oli tullut tehtyä. Vielä olisi varaa lenkkeillä vähän enemmänkin.

Menen saunan eteisessä sijaitsevan peilin eteen. Tiedän sen kertovan valheita, mutta peili heijastaa tismalleen sen, mitä olen. Pyllystä ja reisistä voisi ainakin nipistää – ehkä vähän käsivarsista myös. Seuraavaksi on vaa’an vuoro kertoa oma totuutensa. Neljäkymmentäviisi kiloa, neljäänkymmeneen on vielä matkaa…

”Luulet varmaankin, että olen hullu. Voin väittää sinun olevan väärässä. Laihuus on kaunista, luut ovat kauniita.” luin uuden löytämäni nettisivun etusivua. Jo tämä lause sai minut katselemaan sivua lisää. Katsoin kuvia langanlaihoista malleista, he olivat kauniita. Halusin olla yhtä kaunis kuin he. En kelpaa tällaisena, en ole kelvannut pitkään aikaan. Kukaan ei tule kertomaan minulle sitä, ei koskaan.

*

Kuukauden jälkeen olin päässyt vihdoinkin neljäänkymmeneenkolmeen kiloon, se tuntui riittävän hetkeksi. Siltä uudelta sivulta olin löytänyt uusia (toimivia) laihdutusvinkkejä, sekä miten ruokapöydässä pystyi huomaamatta piilottamaan ruokaa, ettei sitä tarvitsisi syödä. Tunsin itseni ylpeäksi, olin melkein tavoitteessani. Menin taas tietokoneelle, jos sieltä löytyisi jälleen jotain uutta. Kirjoitin googlen hakukenttään ”Pro-ana”, ja sain satoja löydettyjä tuloksia. Tällä kertaa en löytänyt mitään uutta sivustoa, mutta päätin huvikseni vilkaista Wikipedian aihetta asiasta.

”Pro-ana (oikeammin lat. pro anorexia, joskus myös pro-ano, "anoreksian puolesta") on nimitys ihmisille, jotka pitävät anoreksiaa sairauden sijaan elämäntapana ja haluttavana tilana. Pro-anat useimmiten joko sairastavat anoreksiaa tai haluavat "saavuttaa" anoreksiatilan.”

Sairaus? Eihän tämä… kielsin itseäni uskomasta moiseen, Wikipediaan sentään pystyi kirjoittamaan kuka tahansa känniääliö. Aloin miettiä pian hetkiä, kun silloin tällöin oli käynyt mielessä, ettei tämä laihuuden tavoittelu ollutkaan ehkä normaalia. Joskus hetkittäin näitä ajatuksia oli ollut, mutta en ollut kuunnellut niitä.

Viikko kului, makasin vain sängyllä, välillä istuin, tunnustelin kylkiluitani. Olin kenties shokissa, en ollut ajatellut että tämä voisi olla sairaus. Enkä uskaltanut kertoa kenellekään, en edes voisi. Halusin suojella heitä, jotka olivat minulle rakkaita, eikä heidän tarvinnut tietää. Päätin lopettaa laihduttamisen, ja katsoin ulos ikkunasta – siellä satoi. Toivoin, että joku olisi tullut sanomaan, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Kertoisi, että tuolla jossain on valo, saisi minutkin vakuutettua.

Tiedätkö, miltä tuntuu olla ensin ylpeä,

sitten murtunut samasta asiasta, koska

asiat eivät olleetkaan niin kuin sen piti olla?

Kaunista, nimittäin.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun kukaan ei ole

kertomassa vierellä tarinalle kaunista loppua, tai

tarinalle loppua ollenkaan? Jopa valhe, jotta

ei tarvitsisi pelätä, olisi kaunista kuultavaa.

Minä tiedän.